Toveritoinen kirjoitti: ”osansa keskusteluun toivat myös muutamat "hajottajat", keskustelijat jotka halusivat osin provokatiivisesti ymmärtää asiat omalla tavallaan, reagoimatta niinkään edellisiin keskustelualotteisiin, estäen näin keskustelun syventymisen olennaisiin kipu- ja leikkauspisteisiin”
Mielenkiintoinen kommentti. Minkälainen mahtaisi maailmamme olla, jos ihmiset eivät ymmärtäisi asioita ”omalla tavallaan” eivätkä olisi valmiita ”hajottamaan” keskustelua. Itse olen valmis hajottamaan minkä tahansa keskustelun osiin. Vasta sitten päästään (jos päästään, yleensä ei päästä) ”olennaisiin kipu- ja leikkauspisteisiin”. Kommentista kuultaa läpi käsitys, jonka mukaan olennaiset kipu- ja leikkauspisteet ovat jo tiedossa, ja enää olisi suunnattava keskustelu oikealle radalle. Saattaa olla niinkin. Itse ounastelen, että näkemys ei ota huomioon ihmisyksilön korruptoitunutta peruspsykologiaa (tai: korruptoituneen mielen psykologiaa). Ovatko olennaiset kipu- ja leikkauspisteet yksilön ulkopuolella? Jos ovat, ne ovat jokaisen yksilön ulkopuolella. Siis: tavoittamattomissa. Peli on menetetty.
En odottanut keskustelulta mitään. Kun kaksi syväjäähdytettyä yliopistobroileria moderoi keskustelua anarkismista – ja paikalla on 50 ihmistä –, lopputulos on maalattu kankaalle jo ennen kuin itse kangasta on nostettu maalaustelineelle.
Jos olisin anarkisti, pohtisin, mitä olennaista muutoksen kannalta tuo yhteiskunnan kipu- ja leikkauspisteiden loputon pohdinta ja analysointi. Sielläkö ovat todelliset ongelmat? Kun kuski ajaa kännissä kolarin, ryhdymmekö raivokkaasti analysoimaan vastapuolta (esim. siltapilaria)? Oman käsitykseni mukaan yhteiskunnalliset ongelmat heijastavat ihmisen ajattelua ja toimintaa. Ihminen = yhteiskunta. Olemme itse pahimpia vastustajiamme. Mikään yhteiskunnallisen riiston muodoista ei sijaitse ulkopuolellamme.
Anarkisteilla on riittävästi hyvää analyysia ihmisyhteisön perseilystä. Olisiko jo aika polkea teoriat käytännöiksi? Kuten tilaisuuden toinen broi... alustaja sanoi, demokratia voidaan saavuttaa vain demokratian keinoin. Hän tuskin on ajatellut asiaa tämän pidemmälle. Minä olen. Lause kuuluu: "Paikalliset, sosiaalisesti oikeudenmukaiset ruoantuotantojärjestelmät voidaan saavuttaa vain paikallisten, sosiaalisesti oikeudenmukaisten ruoantuotantojärjestelmien keinoin."
Miltä kuulostaa? Tässä on anarkisteilla - aivan kuten muillakin aktivisteilla - keskeinen itsekriitikin paikka. Miksi teorian ja käytännön välillä on ammottava kuilu? Kuka sen kuroo umpeen, jos ei anarkisti itse?
Tällaista miettisin. Jos olisin anarkisti.
Jouko Kämäräinen
hajottaja
By: Jouko Kämäräinen